Nyt minulla on vapaus olla oma itseni

In Ajankohtaista, kidutus, pakolaiset, terapia, turvapaikanhakijat, vihapuhe by Anna Gustafsson1 Comment

Nosa Ajani, 25 istuu sohvalla rauhallisena. Kädessä puristuu pala nenäliinaa, sitä tarvitaan ajoittain, sillä menneisyyden muisteleminen tuo tunteet pintaan. Nosa elää elämässään uutta vaihetta, johon kuuluu se, että päivä päivältä hän tuntee olevansa enemmän se nainen, joka hänen on aina tarkoitus ollakin. Uuteen elämään kuuluu uusi kotimaa Suomi, uusi nimi ja uudet ystävät. Uusi alku ja paljon uutta toivoa.

Nosa syntyi poikana Nasiriyyan kaupungissa kaakkoisessa Irakissa. Aikuistumisen alkaessa hän alkoi entistä enemmän tuntea, että syvällä sisimmässään hän on joku muu. Syvästi uskonnollisessa yhteisössä nämä tunteet ja toiveet eivät kuitenkaan olleet lainkaan hyväksyttyjä. Kun Nosa alkoi pukeutua eri tavalla kuin ennen, eri tavalla kuin yhteisön miehet, hän sai osakseen avointa vihaa.

”Itselleni alkoi pikkuhiljaa selvitä kuka olen. Mutta tämän seurauksena jouduin usein vaarallisiin tilanteisiin ja minut raiskattiin enemmän kuin yhden kerran. Löysin kuitenkin poikaystävän. Valitettavasti erään kerran kun olimme yhdessä, poliisi sai meidät kiinni ja minut vangittiin.”

Oman kodin avaimet.

Vankila-aika vaikeaa

Nosa pitää taukoa. Vankila-ajasta on vaikea kertoa, sillä ehkä muistotkaan siitä ajasta eivät ole kovin selvät. Nosa koki vankilassa kidutusta ja väkivaltaa.

”Asiat eivät enää olleet omissa käsissäni, minulla ei ollut valtaa. Kaikki Irakissa olivat minua vastaan. Kaikki, jopa kaikkein lähimmät ihmiset, oma perheeni.”

Nosan isä sai selville, että Nosa on vankilassa ja haki tämän kotiin. Yhteisön paine ja kulttuurin vaatimukset eivät kuitenkaan sallineet erilaisuutta. Poliisi kertoi Nosan isälle, että tämä oli saatu kiinni harrastamassa seksiä toisen miehen kanssa. Tätä isä ei hyväksynyt, vaan kävi väkivaltaisesti Nosan kimppuun.

”Hän poltti jalkojani tulella ja minulla on edelleen arpia jaloissani. Satuttaminen ei loppunut siihen. Lopulta minun oli pakko karata kotoa. Piileskelin kolme päivää, ja palasin kotiin vasta kun tiesin, että isä ei ole kotona. Keräsin joitakin tavaroitani ja lähdin.”

Mistä löytyisi turva?

Kun päätös lähtemisestä oli tehty, Nosan tunteet vaihtelivat toivon ja epätoivon välillä.

”Kävelin päättömästi pitkin katuja ja mietin, että on pakko olla paikkaa, jossa voin olla oma itseni. Turvallinen paikka, jossa voin olla minä. Mitään muuta ei ollut mielessäni. Turvallinen paikka, mietin vain sitä.”

Matkalle lähtemiseen liittyi kuitenkin pelkoakin, kun määränpää ei ollut tiedossa. Myös läheisten perheenjäsenten jättäminen oli mielessä, vaikka Nosa olikin saanut läheisiltä osakseen paljon vihaa. Halu elää oli kuitenkin voimakas.

”Jos olisin jäänyt Irakiin, on aivan varma, että kuukauden sisällä minut olisi surmattu. Kuulin, että joka päivä salaisen poliisin sininen auto kävi etsimässä minua kotimme läheltä.”

Pelkoa, kyyneleitä

Nosan matka Suomeen kesti lähes kuukauden. Välimeren Turkista Kreikkaan hän ylitti veneellä. Kreikan, Serbian, Unkarin ja Saksan jälkeen Nosan matka päättyi Suomeen, Kemijärven vastaanottokeskukseen. Alku oli vaikea. Nosa joutui jälleen kokemaan vihaa ja väkivaltaa ja joutui vastaanottokeskuksessa raiskatuksi. Päivittäin mielessä pyöri se, tulisiko myönteistä turvapaikkapäätöstä vai ei.

”Pelkäsin koko ajan, että saan negatiivisen päätöksen ja minut lähetetään takaisin Irakiin. Se olisi tarkoittanut minulle varmaa kuolemaa.”

Kemijärven vastaanottokeskuksessa Nosa sai paljon apua keskuksen sairaanhoitajalta. Puhuminen auttoi, huoneessa sai itkeä, kaikkea ei tarvinnut pitää sisällään.

”Sairaanhoitaja ymmärsi miten suuressa vaarassa olin seksuaalisuuteni vuoksi jopa Kemijärvellä ja auttoi minua saamaan siirron Helsinkiin.”

Kun myönteinen turvapaikkapäätös tuli, Nosa otti juhliakseen käteensä tatuoinnin. Eteenpäin kulkevan laivan nimi on Life.

Uudet ystävät tukemassa

Ruskeasuon vastaanottokeskuksessa kaikki muuttui. Keskuksessa oli muitakin seksuaalivähemmistöihin kuuluvia, homoja ja transihmisiä. Kerrankin Nosalla oli tunne, että hän voi puhua jonkun kanssa ja tulee ymmärretyksi. Ystävät ovat antaneet Nosalle hänen uuden nimensäkin.

”LGBT-ihmisillä pitäisi vastaanottokeskuksissa olla oma osastonsa. Vain siten me voimme olla turvassa. Nyt saan niin paljon tukea ystäviltäni samassa tilanteessa. Olen saanut apua myös HeSetasta (*), Vamoksesta (**) sekä diakonissalaitoksen Amigo-ohjelmasta (***), jonka kautta olen saanut suomalaisen mentorin, joka on minulle kuin äiti.”

Kesäkuussa 2016 myönteinen turvapaikkapäätös lopulta tuli. Nyt Nosa asuu omassa asunnossaan ja opiskelee päivät suomea. Suurimman onnentunteen hän kokee, kun voi meikata, laittaa hiukset, pukeutua naisellisiin vaatteisiin ja kävellä kadulla, omana itsenään.

Tulevaisuudessa Nosa haluaa olla tukena muille nuorille, jotka ovat kokeneet samanlaisia asioita kuin hän. Lääkäri on jo luvannut Nosalle, että hän saa pian aloittaa prosessin hormonihoidon ja leikkauksen avulla muuttua fyysisesti naiseksi. Suurin haave on kuitenkin rakkaus, Nosa kertoo ja hänen silmänsä alkavat loistaa.

”Haluan olla sata prosenttisesti nainen. Haluan mennä naimisiin, käydä töissä ja elää normaalia tasapainoista elämää. Samanlaista kuin muutkin. Turvallista ja onnellista elämää.”

Teksti ja kuvat: Anna Gustafsson

Nosa.

* Pääkaupunkiseudun seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten etujärjestö, joka järjestää myös LGBTQI-pakolaisille ja -turvapaikanhakijoille tukitoimintaa.

** Helsingin Diakonissalaitoksen Vamos-palveluiden Osallisuuden polku-hanke, jossa on nuorten tukitoimintaa.

*** Helsingin Diakonissalaitoksen mentorointiohjelma nuorille.

 

 

 

 

 

Comments

  1. Ihanaa kuulla tällaisiakin tarinoita, jotka ovat päättyneet niin hyvin! <3

Leave a Comment