View Post

”Tuntuu, että ovet ovat vielä kiinni”

In Ajankohtaista, Maahanmuuttajanuoret, Työ by Anna Gustafsson0 Comments

Kun nyt 22-vuotias Elena Taborova oli koululainen, hän rakensi huoneessaan robotteja isän työkaluilla yömyöhään. Alusta asti oli selvää, että hän haluaa seurata insinöörivanhempiaan samalle alalle. Petroskoissa syntynyt ja siellä kasvanut Elena muutti kotoaan Suomeen opiskelemaan vain 17-vuotiaana. Muutto erilleen perheestä vieraaseen maahan otti koville ja ikävä oli aluksi kova.

”Muutto Suomeen oli vanhempieni unelma, he halusivat minulle paremman elämän kuin ovat itse saaneet. He ovat aina kannustaneet minua kaikissa päätöksissäni. Aloin tutkia millainen maa Suomi on ja mitä täällä voi opiskella. Helppoa se ei ollut, ulkomaalaisena opiskelijana minun piti ottaa lainaa pankista, sillä viranomaiset vaativat, että ulkomaalaisella on 7 000 euroa pankissa joka vuosi.”

Sopiva opiskelupaikka löytyi Lappeenrannasta Saimaan ammattikorkeakoulusta. Elena valmistui konetekniikan insinööriksi kesäkuussa 2015 vain 21-vuotiaana. Hän suoritti tutkinnon kokonaan englanniksi. Opiskelu oli hyvin itsenäistä, mihin sopeutuminen otti aikansa.

”Venäjällä opettajat todella työntävät oppilaita eteenpäin ja auttavat heitä saavuttamaan tavoitteensa. Venäläinen koulu opettaa kyllä itsekuria, varsinkin kun kaikki vielä lähtevät koulun jälkeen harrastamaan jotakin. Aluksi tuntui, että Suomessa annetaan vain materiaalit käteen ja sanotaan, että opiskele tästä. Minulla oli onneksi mukavia opettajia Lappeenrannassa ja sain paljon kannustusta. Parasta olivat kuitenkin koulun korkeatasoinen laboratorio ja käytännön työt.”

Työnhakua Helsingissä

Ennen valmistumistaan Elena työskenteli koulun laboratoriossa ja teki lopputyönsäkin koululle. Laboratoriossa hän rakensi ja ohjelmoi robotiikkaa. Elenan työtä käytetään koulussa nyt opetuksessa. Lopputyönsä hän teki yhteistyössä saksalaisen professorin kanssa. Huolimatta menestyksestä Lappeenrannassa, vakituista työtä ei kaupungista insinöörille löytynyt, joten Elena päätti muuttaa Helsinkiin.

”En aluksi tuntenut täältä ketään eikä minulla ei ollut töitä. Kesti kauan löytää asunto. Vanhempani ovat tukeneet minua, kun minulla on ollut stressiä, mutta he eivät ymmärrä kaikkia haasteita mitä Helsingissä on. En ole voinut jakaa kaikkea heidän kanssaan.”

Elena on hakenut töitä ahkerasti. Hän teki palkattoman harjoittelun oman alansa yrityksessä, mutta vakituista työpaikkaa ei vielä ole löytynyt. Hakemuksia on lähtenyt satoja. Kielitaitoinen Elena puhuu venäjän ja englannin lisäksi suomea ja on opiskellut saksaa, ranskaa, espanjaa ja kiinaa. Insinöörinäkin hänellä on nuoresta iästään huolimatta työkokemusta jo neljän vuoden ajalta. Työnhaku on ollut turhauttavaa ja on ollut vaikea pysyä motivoituneena, kun rahasta on tiukkaa.

”Olen vähän väsynyt tähän vaiheeseen. Tuntuu, että olen taistellut Suomessa jo viisi vuotta ja välillä tekee mieli luovuttaa. Olen kuullut juttuja, että ulkomaalaisia syrjitään työnhaussa, mutta en itse voi uskoa niitä. Helsinki on niin kansainvälinen kaupunki. Luulisi, että työnantajat haluaisivat palkata myös englanninkielisiä. Haluaisin päästä näyttämään kykyni ja taitoni insinöörinä.”

Unelmista pidetään kiinni

Työnhaku on armotonta. Elena kuvaa, kuinka hakemukset jätetään nykyisin sähköisesti, mikä ei anna tarpeeksi mahdollisuuksia luoda laaja kuva osaamisestaan. Tuntuu, että työnantajat vain vilkaisevat cv:n, mutta vasta haastattelussa olisi todella mahdollista kuvata kykyjään. Niihin on kuitenkin vaikea päästä, kun hakijoita on paljon. On vaikea tietää, kuinka paljon itseään pitäisi hakemuksissa kehua, jotta erottuu sopivasti.

Elena on työpaikkaa etsiessään perustanut myös oman yrityksen, joka valmistaa vaatteita. Lisäksi hän tekee vapaaehtoistyötä graafisena suunnittelijana. Unelmistaan hän ei ole luopunut, niihin uskomisessa auttavat pienet asiat, vaikkapa se, että Amerikasta avaruushallinto Nasalta tulee vastaus harjoittelupaikasta kysyvään sähköpostiin.

”Tuntuu, että elämässäni on nyt niin monia ovia, joista voisin kulkea, mutta ne ovat kaikki vielä kiinni. Enkä tiedä miten saisin ne auki. Aina neuvotaan kuuntelemaan sydäntä, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Aion kuitenkin jatkaa itseni kehittämistä ja olen valmis tekemään paljon töitä saavuttaakseni unelmani.”

Elena haluaa antaa kiitosta perheelleen, joka on tukenut häntä koko matkan ajan.

”Perheeni pitää minut pinnalla, kun pyrin kohti unelmiani. Tiedän, että he tekevät kaikkensa, jotta minulla olisi parempi elämä, vaikka joudunkin nyt kohtaamaan vastoinkäymisiä. Haluaisin, että he voisivat olla ylpeitä tyttärestään. Jos asetun Suomeen, minulla olisi myös mahdollisuus saada pikkusiskoni tänne. Haluaisin, että hänellä olisi mahdollisuus kasvaa ja kehittyä paremmissa oloissa.”

Toimittaja: Anna Gustafsson, Kuva: Tuomas Aflecht

 

 

 

 

 

View Post

Uusia kokemuksia Musiikkitalossa

In Ajankohtaista, Maahanmuuttajanuoret, musiikki by Anna Gustafsson

Orkesterin viritysäänet kaikuvat Musiikkitalon suuressa salissa. Alkamassa on viimeinen harjoitus ennen illan konserttia. Ohjelmistossa on ensin ranskalaisen 1800-luvun lopun säveltäjän, Claude Debussyn musiikkia ja väliajan jälkeen täysi annos Sibeliusta: Kolmas sinfonia ja sävelruno Lemminkäisen kotiinpaluu.

Kenraaliharjoitusta on kerääntynyt kuulemaan konkarikävijöitä, mutta myös paljon koululaisia ja opiskelijoita. Joukossa on ainakin kolme ensikertalaista Musiikkitalossa. 27-vuotias Emat Al-Abbas, Liam Parsons, 28 ja Dat Vo, 24. Kaikki opiskelevat suomen kieltä Stadin ammattiopistossa.

Vietnamista kotoisin oleva Dat on ollut Suomessa jo muutaman vuoden ajan. Dat soittaa kotona silloin tällöin kitaraa, mutta omaa musiikkimakua edustaa parhaiten Bob Marley.

”Kuulin klassista musiikkia ensimmäistä kertaa. Se oli tosi rentouttavaa, tuli tunne, kuin katsoisi elokuvaa. Kotona en kuuntele ollenkaan tällaista musiikkia.”

Dat luonnehtiikin konsertin ensimmäistä teosta hyvin, sillä Debussyn Rondes de printemps kuuluu säveltäjän sarjaan Images, kuvia. Sävellys kertoo keväästä, toukokuusta. Säveltäjä on sisällyttänyt sävellykseensä osan ranskalaista metsäaiheista lastenlauluakin.

Kapelimestari Olari Elts harjoituttaa orkesteria soittamaan osia sävellyksestä uudelleen ja uudelleen. Osa yleisöstä liikehtii jo hermostuneesti, mutta Englannista Suomeen reilu vuosi sitten muuttanut Liam jaksaa kuunnella hyvin. Hän onkin kokenut muusikko. Liam on esiintynyt kitaran kanssa ja laulaa edelleen päivittäin kotona. Klassinen musiikki on tuttua jo lapsuudenkodista, sillä Liamin sisko soitti orkesterissa.

”Nautin koko konsertista. Ensimmäinen osa oli mielestäni paras, mutta tämä oli kokonaisuudessaan hieno kokemus. Tulisin mielelläni konserttiin uudelleen, jos ohjelmistossa olisi esimerkiksi Bachia tai muuta barokkimusikkia.”

Irakista kotoisin olevaa Ematia kokemus Musiikkitalossa ei sytyttänyt ainakaan ensimmäisellä kerralla. Hän on tottunut kuuntelemaan irakilaista musiikkia tai sitten poppia kuten Justin Bieberia tai Miley Cyrusta. Musiikkia hän kuuntelee lähinnä silloin, kun uni ei tahdo tulla.

”Klassinen musiikki ei ole minua varten. Oli silti hyvä kokemus käydä Musiikkitalossa, koska en ole täällä aikaisemmin ollut. Hieno paikka.”

img_0113

Helsingin kaupunginorkesterin kenraaliharjoitukset ovat kaikille avoimia. Niihin saa lippuja Ticketmasterin kautta tai paikan päältä. Lisää tietoa orkesterista ja sen ohjelmistosta saat nettisivuilta.

http://helsinginkaupunginorkesteri.fi/

Toimittaja: Anna Gustafsson

 

 

View Post

Aqeela Asifi – väsymätön tyttöjen koulutuksen puolustaja

In Ajankohtaista, lapset, pakolaiset by Anna Gustafsson

Aqeela Asifi vastaa puhelimeen Islamabadissa, Pakistanissa. Aamu on kulunut Afganistanin suurlähettilään luona. Edessä on paluu Kot Chandnan pakolaisleirille, missä Aqeela Asifi johtaa koulua afgaanitytöille.

Aqeela Asifi syntyi Kabulissa Afganistanissa moderniin, vapaasti ajattelevaan perheeseen. Perheen kaikki lapset, niin tytöt kuin pojatkin saivat käydä koulua. Aqeelasta tuli opettaja. Kabul oli toisenlainen kuin tänään, hän kertoo.

“Lapsuuteni ja nuoruuteni Kabul oli yksi edistyneimmistä kaupungeista. Miesten ja naisten välillä ei ollut eroa, kaikki olivat samanarvoisia. En enää tunnista sitä Kabulia, jonka näen nyt. Ikävöin usein sitä kaupunkia, jonka joskus tunsin”, Aqeela kuvaa.

Sota muutti kaiken

Kaikki muuttui Kabulissa, kun mujahideen-sissit valloittivat kaupungin ja Afganistanissa syttyi sisällissota vuonna 1992. Asifin perhe joutui jättämään kotinsa yhdessä yössä. 26-vuotiaana Aqeela Asifi päätyi tuhansien muiden afgaanipakolaisten kanssa Pakistanin Kot Chandnan pakolaisleirille. Kot Chandnan leiri sijaitsee 250 kilometriä pääkaupungista Islamabadista. Leiri on edelleen tänäkin päivänä koti 30 000 afgaanipakolaiselle.

Leirillä oli afganistanilaisia eri puolilta maata. Aqeela havaitsi, että Kabulin ulkopuolelta tulevien afgaanien keskuudessa ei suhtauduttu tyttöjen kouluttamiseen samalla tavalla kuin pääkaupungissa. Tyttöjen kouluttamista ei pidetty tarpeellisena.

”Alku leirillä oli synkkä”, opettaja Aqeela Asifi kertoo. ”Ajattelin, etten kestä viikkoakaan. Kaikki ympärilläni olivat hyvin konservatiivisia, eikä koulutusta pidetty tarpeellisena. Opettaja minussa kuitenkin heräsi, ja aloin kiertää puhumassa tyttöjen opetuksen puolesta, vaikka vastarinta pakolaisten keskuudessa olikin suuri.”

Perinne piti tytöt kotona

Aqeela aloitti opettamaan tyttöjä pienessä teltassa. Aluksi opiskelijoita oli 12. Vuosisatojen perinne edellytti pitämään naiset ja tytöt suljettuina koteihin. Aqeela kertoo, että opetti ensin vain lukemista, mutta tunnit antoivat tytöille nopeasti lisää itseluottamusta. Kun yhteisön vastus väheni, Aqeela alkoi opettaa tytöille historiaa, matematiikkaa ja maantietoa. Telttakoulussa ei ollut alkuun edes liitutaulua, vaan tytöt kirjoittivat ensimmäiset sanansa maahan. Aqeela teki kankaasta opetustauluja ja ompeli niitä teltan seiniin.

Opiskelijamäärä kasvoi, ja Aqeela alkoi opettaa kahdessa vuorossa. Lopulta yksi teltta ei enää riittänyt. Isoin työ oli kuitenkin muuttaa vanhempien ajattelua, Aqeela sanoo, jotta nämä näkisivät mitä hyötyä yhteiskunnalle on tyttöjen kouluttamisesta.

Nadia, twelve years old, left, and Haseena, nine years old, study with Ms Aqeela Asifi at her girls school in Kot Chandana refugee village in Mianwali, Pakistan. The sisters are the second generation of their Afghan refugee family to attend school with Ms Asifi; their mother is a former student. Their favourite subject in school is Urdu, and since their mother is also educated, she can help them with their homework. The 2015 winner of UNHCR's Nansen Refugee Award, Ms Asifi has been recognized for her decades-long effort to promote education for refugee children in Kot Chandana refugee village in Mianwali, Pakistan. Currently there are more than fourteen thousand refugees in Kot Chandana refugee village, where more than fifty percent of school-aged children do not receive an education.

 

Viime vuonna YK:n pakolaisjärjestö UNHRC palkitsi Asifin työstään pakolaisten hyväksi ja tänä vuonna Aqeela oli ehdolla opettajien Nobel-palkinnon saajaksi. Pienestä telttakoulusta on kasvanut yhdeksän koulun kokonaisuus. Aqeela Asifi opettaa edelleen päivittäin maantietoa ja historiaa johtamassaan koulussa Kot Chandnan pakolaisleirillä. Tyttöjä opiskelee nyt 900.

Koulutus ja kehitys kulkevat käsi kädessä, Aqeela Asifi sanoo.

”Sivistyksestä ei voi puhua ilman koulutusta. Länsimaat ovat kehittyneet juuri koulutuksen ansiosta. Äiti ovat lapsensa ensimmäinen opettaja. Äiti on perheen perusta, perheet muodostavat yhteiskuntia, yhteiskunnat sivilisaatioita. Koulutettu äiti voi tehdä yhteiskunnassa ihmeitä. Koulutuksen puute johtaa kaaokseen, kuten nyt näemme maailmassa.”

The 2015 winner of UNHCR's Nansen Refugee Award is Ms Aqeela Asifi, an Afghan refugee teacher working in Kot Chandana refugee village in Mianwali, Pakistan. Ms Asifi has been recognized for her decades-long effort to promote education in this conservative community, where many have been reluctant to send their children to school. Currently, there are more than fourteen thousand refugees living in Kot Chandana refugee village, where more than fifty percent of school-aged children do not receive an education. To date, more than one thousand students have completed their studies with Ms Asifi.

 

Aqeela Asifi, itsekin pakolainen, tuntee syvää myötätuntoa maailman pakolaisia kohtaan. Hän haluaa muistuttaa, ettei kukaan lähde kodistaan vapaaehtoisesti.

”Mitä itse tekisit, jos maassasi olisi sota, talosi pommitettaisiin, menettäisit työsi ja lapsesi mahdollisuuden koulutukseen? Ihmisten Euroopassa pitäisi ymmärtää, ettei pakolaisuus koskaan ole oma valinta. Pakolaiset elävät hirveissä olosuhteissa leireillä ilman toivoa paremmasta. Toivoisin, että eurooppalaiset avaisivat sydämensä pakolaisille, heilläkin on oikeus hyvään elämään.”

Aqeela Asifi jatkaa edelleen väsymätöntä työtään tyttöjen kouluttamisen eteen. Voit lukea lisää hänen työstään YK:n pakolaisjärjestön sivuilta.

http://www.unhcr.org/news/press/2015/9/55f2924f6/unhcr-names-afghan-refugee-teacher-aqeela-asifi-its-2015-nansen-refugee.html

Toimittaja: Anna Gustafsson

 

View Post

Tahriib – vaarallinen matka Somaliasta Eurooppaan

In Ajankohtaista by Anna Gustafsson

Somalia on maa täynnä nuoria. Lähes puolet somalialaisista on alle 15-vuotiaita. Kaksi kolmesta nuoresta on kuitenkin vailla työtä eikä pääse aloittamaan itsenäistä elämää. Kaupungeissa on opiskelumahdollisuuksia, mutta hyvä koulutus on pääosin yksityistä ja maksaa. Naimisiin meneminen ja perheen perustaminen ovat mahdottomuus ilman työpaikkaa. Lontoon SOAS yliopiston tutkija Nimo Ilhan-Ali on tutkinut Somaliassa asuvia somalinuoria ja heidän mahdollisuuksiaan hyvään elämään omassa maassaan.

Tutkija Nimo Ilhan-Ali kuvaa, kuinka moni somalinuori kokee olevansa umpikujassa: vaikka hankkisi koulutuksen, työtä ei silti ole. Odotukset ja todellisuus eivät kohtaa. Samaan aikaan esimerkiksi sosiaalisen median kautta syntyy kuva niiden noin 1,1 miljoonan somalialaisen elämästä, jotka ovat lähteneet maasta aloittaakseen uudestaan esimerkiksi Euroopassa.

Matkaan pääsee nopeasti

Tahriib on arabiaa ja tarkoittaa nuorten, yleensä miesten lähtemistä maasta salakuljettajien viemänä, kohteenaan Eurooppa. Vastoin yleistä käsitystä somalinuoren päätös lähteä Eurooppaan syntyy useimmiten yksin ja nopeasti, sanoo Nimo Ilhan-Ali.

”Ihmissalakuljettajat toimivat melko avoimesti ja kaikki tietävät mistä heidät tavoittaa. Nuori ei yleensä kerro lainkaan perheelleen aikovansa lähteä”, tutkija Ilhan-Ali sanoo.

Salakuljettajat eivät vaadi mitään maksua heti. Mutta jossain vaiheessa matkaa magafe eli salakuljettajat pitävät nuorta panttivankina, ja perhe joutuu maksamaan, jotta nuori vapautuu ja pääsee jatkamaan matkaansa. Monet perheet joutuvat myymään talonsa ja lainaamaan rahaa maksaakseen salakuljettajille.

”Tätä nuoret eivät kuitenkaan ajattele, he ajattelevat, että perhe löytää rahat sukulaisten avulla”, tutkija Nimo Ilhan-Ali kuvaa.

Matka täynnä riskejä

Laajamittainen maastamuutto Somaliasta alkoi hallinnon romahdettua 1990-luvulla. Suuri osa somalialaisista päätyi pakenemaan muihin Afrikan maihin. Myös maan sisäinen pakolaisuus on edelleen käynnissä. Tahriib, nuorten maastapakoa pidetään kansallisena ongelmana, jota yritetään estää esimerkiksi näyttävillä kampanjoilla. Tahriibin kustannukset perheille ovat merkittävät, mutta matka on myös vaarallinen.

“Olen itse kasvanut Somalian ulkopuolella ja minulle tämä ei olisi rahakysymys”, Englannissa kasvanut tutkija Nimo Ilhan-Ali sanoo, ”ajattelisin enemmänkin riskejä: matkalla voi kuolla, se hinta olisi minulle liian korkea. Mutta näiden nuorten ajattelutapa on erilainen. He ajattelevat, että voisivat jäädä Somaliaan ja silti kuolla. He saattavat myös uskonnon vuoksi ajatella, että ihmisen kuolinpäivä on jo ennalta määrätty. Toisella puolella painaa toive saada länsimainen koulutus ja passi jolla voi liikkua vapaasti.”

img_0012

Tutkija Nimo Ilhan-Ali sanoo, että hyvääkin kerrottavaa Somaliasta löytyy: esimerkiksi koulutusta löytyy Somalian isoista kaupungeista nyt kaikilta aloilta. Silti valtiolla ei ole nuorille tarpeeksi annettavaa, Ilhan-Ali kuvaa. Nuoria ei oteta mukaan päätöksentekoon, eikä heillä ole valtaa. Nuorten saaminen osallisiksi yhteiskunnassa, työpaikat ja koulutus pitäisivät heidät maassa.

“Pitkällä tähtäimellä meidän pitää saada somalinuoret tuntemaan itsensä hyödyllisiksi yhteiskunnassa. Tällä hetkellä nuorten somalialaisten ei odoteta olevan mukana valtion päätöksenteossa. Lisäksi tarvitaan työpaikkoja, jotta ei ole tarvetta lähteä tahriib-matkalle.”

Tohtori Nimo Ilhan-Ali sanoo, että niin kauan kuin nuorilla ei ole mahdollisuuksia, he lähtevät, eivätkä eurooppalaiset lait ja säännöt maahanpääsyn vaikeuttamiseksi pidättele heitä.

Toimittaja: Anna Gustafsson

 

View Post

Beatboxilla saan ihmiset hyvälle tuulelle

In Ajankohtaista by Anna Gustafsson

Nimeni on Ahmed Alalousi. Olen 24-vuotias ja kotoisin Mosulista Irakista. Olen valokuvaaja, videokuvaaja ja beatboxaaja.

Opiskelin Mosulissa yliopistossa media-alaa. Valokuvauksesta tuli ammattini ja intohimoni. Innostuin kavereideni kanssa beatboxauksesta kun näin sitä Youtubessa. Katsoin videoita ja opettelin niistä. Aluksi kopioin muita. Kesti kuukauden oppia pelkästään beatboxaamaan drum´n´base. Nyt minulla on oma tyyli. Perustimme yhdessä kavereideni kanssa bändin ja aloimme esiintyä.

Minua oli alettu uhkailla jo ennen kuin Isis tuli Mosuliin 2014. Olin aika tunnettu, koska olin aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Kaikki eivät myöskään hyväksyneet beatboxausta. Minua alettiin käskeä muuttamaan mitä kirjoitin. Kun Isis tuli kaupunkiin, minun oli pakko piileskellä. He ottivat kiinni ystäviäni ja tappoivat monia toimittajia. Tätä tapahtui koko ajan. Olin vaarassa koko ajan. Lopulta Isis otti kiinni veljeni ja kidutti häntä, jotta tämä paljastaisi olinpaikkani. He ottivat perheemme kodin ja kaiken mitä meillä oli. Emme voineet enää jäädä.

Ajoimme kaksi päivää Irakissa sota-alueiden läpi ja olimme suuressa vaarassa. Pääsimme Turkkiin, jossa olimme muutaman kuukauden. Etsimme salakuljettajia, jotka voisivat viedä minut Eurooppaan. Melkein hukuin, kun ylitimme Välimeren. Se on hyvin vaarallista. Pääsimme kuitenkin Kreikkaan. Perheeni, vanhempani ja veljeni perheineen jäivät Turkkiin.

Suomeen tulin syyskuussa 2015. Täällä minulle alkoi tapahtua hyviä asioita. Sain töitä valokuvaajana. Olen pitänyt jo kolme valokuvanäyttelyä. Olen saanut työkeikkoja, vaikka se ei olekaan helppoa. Viisi kuukautta sitten sain oleskeluluvan ja asun nyt Tammisaaressa. Irakissa olimme katsoneet paljon beatboxaaja Lill Fillin videoita. Olin todella yllättynyt, kun kuulin, että hän asuu myös Tammisaaressa. Olemme nyt hyviä ystäviä, ja olen oppinut häneltä joitakin asioita. Kaverini eivät voineet uskoa, kun lähetin heille kuvan, jossa olen Lill Fillin kanssa.

En osallistunut Refugee Talent Finland – kilpailuun voittaakseni. Haluan näyttää ihmisille, että me turvapaikanhakijat olemme lahjakkaita ja osaamme monenlaista. Taide, musiikki ja valokuvat ovat minulle keino kommunikoida ihmisten kanssa. En jännitä esiintymistä, haluan vain saada beatboxin avulla ihmiset hyvälle tuulelle.

Soitan perheelleni noin muutaman viikon välein. En pysty tekemään sitä useammin, sillä se on hyvin raskasta. Kaikki tunteet tulevat pintaan uudelleen ja uudelleen ja me vain itkemme. He eivät voi tulla tänne, eivätkä voi palata Irakiin. Kotimme on mennyttä ja Mosul on tuhoutunut sodassa. Minä en voi matkustaa tapaamaan heitä. En tiedä koska tapaamme seuraavan kerran. Ikävöin heitä.

Opiskelen nyt suomen kieltä. Teen koko ajan töitä valokuvaajana ja videokuvaajana. Tulevaisuudessa haluaisin opiskella lisää ja saada siltä alalta ammatin. Yksi unelmistani on päästä tekemään elokuvia.

 

 

 

 

View Post

Elämäniloa kentällä ja sen ulkopuolella

In Ajankohtaista, liikunta, turvapaikanhakijat by Anna Gustafsson

”Ronaldo!” 17-vuotias Ahmad Hosseini vastaa yhdellä sanalla, kun häneltä kysyy tulevaisuuden haaveita. Ahmad on tullut Suomeen afganistanilaisesta Ghaznin kaupungista. Hän ihailee Cristiano Ronaldoa ja haaveilee ammattilaisjalkapalloilijan elämästä. Ahmad harjoittelee joka ikinen päivä, kaksi kertaa viikossa Haapaniemen kentällä muiden turvapaikanhakijanuorten kanssa ja muina päivinä FC Viikingit – joukkueessa.

”Kun pelaan, ei tarvitse miettiä muuta. Se on helpottavaa. Kun juoksen pallon perässä, tuntuu ettei minulla ole mitään huolia jotka vaivaavat. Täällä Haapaniemen kentällä olen pelannut aivan ensimmäisestä päivästä alkaen.”

media-045

Haapaniemen kentällä on pyörinyt vuoden verran jalkapallotoimintaa yksin tulleille turvapaikanhakijanuorille, jotka asuvat Alppilan vastaanottokeskuksessa. Viime syksynä pelattiin ulkona aivan lumentuloon asti joulukuussa ja vasta sitten siirryttiin sisähalliin Diakonissalaitoksen tiloihin. Pelaamisen ovat tehneet mahdolliseksi nuoriso-ohjaajat Billy Rivera, Sabasy Ndiaye ja Hadi Baghbani, jotka ovat pyörittäneet toimintaa alusta asti. He ovat hankkineet varusteet, hoitaneet tilat ja kentät ja toimineen tulkkeina, kielen opettajina ja opettaneet sääntöjä niin kentällä, kuin sen ulkopuolellakin. Kaikki ovat käyttäneet toiminnan ylläpitämiseen myös vapaa-aikaansa ja tekevät työtä täydellä sydämellä.

Monta kulttuuria pelikentällä

Tulokset jalkapallotoiminnasta ovat olleet hyviä. Kaikkiaan sata nuorta on saatu liikkumaan yhdessä, joukossa Afganistanista, Syyriasta, Irakista ja Somaliasta tulleita, Saharan alueelta kotoisin olevia ja kurdeja. Nuoriso-ohjaaja Sabasy Ndiaye neuvottelee toiminnan monistamisesta myös muualle ja toivottaa kaikki nuoriso-ohjaajat mukaan nyt pyörivään peliin ohjaajiksi vaikka heti.

”Jalkapallo on tässä vain työkalu, itse työ on kasvatusta ja vaatii ohjaajalta vahvaa ammattitaitoa, Ndiaye sanoo. Aluksi meillä oli ongelmia, jotka johtuivat erilaisista kulttuureista tai siitä, että paljon energiaa täynnä olevat pojat olivat olleet pitkään sisällä. Sääntöjä tarvitaan, mutta ne pitää esittää ystävällisesti ja niiden pitää olla tarpeeksi joustavia. Tärkeää on osoittaa, että täällä voi myös mokata ja tunteita saa näyttää. Tämä on paikka, jossa saa hakea itseään rauhassa, turvallisessa ympäristössä”, kuvaa Sabasy Ndiaye.

Ei pelkästään pelaamista varten

Aurinkoisena syyskuun keskiviikkona kymmenkunta alle 18-vuotiasta poikaa on kerääntynyt pelaamaan jalkapalloa. Pojat ovat tulleet kentälle suoraan koulusta. Asuminen vastaanottokeskuksessa on ahdasta ja ympärillä olevat ihmiset saattavat olla ahdistuneita. Kolmasosa pojista odottaa vielä oleskelulupapäätöstä ja elää epävarmuudessa tulevaisuudesta. Mutta pelatessa nauretaan paljon ja kentällä puhutaan lähes pelkästään suomea.

”Jalkapallon lisäksi olemme vieneet nuoria nuorisotalojen toimintaan”, nuoriso-ohjaaja Billy Rivera kertoo. ”Pojat ovat tavanneet muita saman ikäisiä suomalaisnuoria. Kaikki tämä helpottaa heitä sopeutumaan Suomeen. Nuorisotaloilla turvapaikanhakijanuoret voivat osallistua samalla tavalla kaikkeen tekemiseen, oli se sitten ruoanlaittoa, uimahallikäyntejä, retkiä tai vaikka käynti leffassa.”

media-057

Liikunta vapauttaa

Afganistanilaisesta Daikundin alueelta tullut 17-vuotias Hamid Askari on ollut mukana pelaamassa jalkapalloa koko vuoden. Hän ei aikaisemmin ollut juuri pelannut, mutta on oppinut vuoden aikana hyvin taitavaksi. Maalejakin syntyy.

”Olen täällä saanut pelata paljon enemmän kuin koskaan ennen, mutta tärkein oppi on ollut käyttäytyminen. Olen oppinut paljon muilta pojilta siitä, kuinka toisia kohdellaan. Nuoriso-ohjaajista Hadi Baghbani on ollut minulle tärkeä, hän on auttanut minua paljon, niin täällä kentällä kuin ulkopuolellakin. Suomeen olen tullut jäädäkseni. Toivottavasti saan jäädä tänne ja käydä koulua niin pitkälle kuin pystyn.”

Toimittaja: Anna Gustafsson

View Post

”Oma yritys tuntuu hienolta saavutukselta”

In Ajankohtaista, Maahanmuuttajanuoret by Anna Gustafsson

Sohrab Mohammad, 27:

Olen kotoisin Kabulista. Siellä kaikki tekevät aina paljon töitä, siksi minäkin totuin tekemään erilaisia töitä jo lapsesta lähtien. Ompelimossa olin ensimmäisen kerran töissä jo 10-vuotiaana.

Suomessa elämä piti aloittaa ihan nollasta. Olin 21-vuotias kun tulin Suomeen. Ensimmäiseksi aloin opiskella kieltä, vaikka täällä kaikki puhuvatkin myös englantia. Jokainen voi kuvitella, kuinka vaikeaa on lopettaa koko entinen elämä ja aloittaa vieraassa kulttuurissa kaikki alusta. Suomi tuntui aluksi todella hiljaiselta, jos joku kolautti lusikan kahvikuppiin, sitäkin katsottiin. Kabulissa on paljon ihmisiä ja ääntä. Minä kuitenkin pidän siitä, että täällä on rauhallista.

Tein monenlaisia töitä ja opiskelin kieltä Suomessa. Menin naimisiin ja minulla on nyt vaimoni kanssa 5-vuotiaat kaksostytöt. Mietin erilaisia ammatteja, mutta tulin siihen tulokseen, että ompelu on sitä, mitä osaan tehdä. Halusin jo pitkään perustaa oman yrityksen. Etsin sopivaa paikkaa monesta suunnasta. Täällä Vuosaaressa oli ostoskeskuksessa ompelimo, jota piti suomalainen nainen. Kävin häneltä kysymässä mistä löytyisi vastaava liiketila. Hän lupasi kertoa, kun jää eläkkeelle. Hän sanoi, että minä voisin jatkaa yritystä.

Aloitin yrittäjänä huhtikuussa 2016. Oman yrityksen aloittaminen tuntui hienolta. Monet ompelimon ja pesulan vanhat asiakkaat ovat nyt siirtyneet minulle. Jotkut ovat olleet ihmeissään nähdessään miehen ompelemassa, koska Suomessa ompelijat ovat usein naisia. Heille sanon, että Suomessahan naiset ja miehet tekevät samoja töitä.

Yrittäjä ei voi olla myöhässä tai ottaa sairaslomaa. Hänen on oltava aina töissä. Yrityksestä ja sen asiakkaista on vastuu. Jos lupaa, että vaate on valmis tiettyyn aikaan, lupaus on pidettävä. Siitä syntyy asiakkaiden luottamus. Kaikille on oltava ystävällinen ja asiakkaiden kanssa on käytettävä aikaa.

Haaveeni on kasvattaa yritystä. Haluaisin palkata työntekijöitä ja ehkä perustaa vielä toisenkin yrityksen. Vaimoni on paras tukijani, hän auttaa minua yrityksen pyörittämisessä ja paperiasioissa. Moni minun ikäiseni suomalainen nuori ei ole vielä töissä. Myös monet pitkäänkin Suomessa olleet maahanmuuttajat ovat ilman työtä. Joskus mietin, miten olenkin onnistunut siinä, että minulla on jo perhe ja oma yritys. Se johtuu siitä, että olen hoitanut asiani hyvin.

Toimittaja: Anna Gustafsson

 

 

View Post

Radikalisoituminen estetään jo koulussa

In Selkosuomi by Anna Gustafsson

Kuvassa ovat Milla Perukangas ja Habiba Ali, Kirkon ulkomaanavun Reach out -hankkeesta.

Tämä artikkeli on kirjoitettu selkosuomeksi. Selkosuomi on yksinkertaista, selkeää suomen kieltä. Voit lukea tämän artikkelin alkuperäisen version muualta Safe stadin sivuilta. 

Read More

View Post

Sotaa nähneitä lapsia hoidetaan

In Selkosuomi by Anna Gustafsson

Tämä artikkeli on kirjoitettu selkosuomeksi. Selkosuomi on yksikertaista, selkeää suomen kieltä. Voit lukea tämän artikkelin alkuperäisen version Safe stadin sivuilta. 

Hymy. Se puuttuu lapsilta, jotka ovat nähneet väkivaltaa esimerkiksi sodassa. Joitakin lapsia ja nuoria on sodassa kidutettu. Sodan kokeneet lapset kärsivät sotatraumasta. Vaikka lapsi on nyt turvallisessa maassa, hän ei voi unohtaa pahoja asioita. Lasten ja nuorten on vaikea puhua asiasta. Päiväkodissa tai koulussa huomataan, että lapsen käytös on muuttunut.Read More

View Post

Lisää maahanmuuttajaehdokkaita vaaleihin

In Vierasblogi by Anna Gustafsson

Kirjoittaja: Faisa Kahiye, abiturientti.

Kunnallisvaalit ovat jo ovella, mutta maahanmuuttajataustaisia ehdokkaita ei ole vielä tarpeeksi. Sen sijaan maahanmuuttokriittisyys kasvaa Suomessa. Eritaustaisilla ehdokkailla voisimme vähentää ennakkoluuloja ja jopa lisätä maahanmuuttajataustaisten kiinnostusta politiikkaan. Maahanmuuttajien matalaa äänestysprosenttia voidaan nostaa parantamalla kotoutumista, lisäämällä tietoa yhteiskunnasta ja politiikasta sekä asettamalla eri etnisistä taustoista tulevia ehdokkaita. Politiikka tulee lähemmäksi poliittisen lukutaidon myötä.Read More